now you understand why peter pan didn't want to grow up

And i love you more than i did before.

You're leaving. And we don't play this game anymore.

I know it's hard for you 

I hate goodbyes, i hate myself for the way i feel

I've had enough, im sick of wishing.

Ja mä en osaa muuta kuin huutaa. Ja lyödä, satuttaa sua.

He is a good boy, i have to let him go.

And because i care about your feelings more than mine.

I know it's hard for you to understand, but you need someone who wont do this 

bad stuff all the time to you. 

Silloin kun kävelin siitä ovesta ulos, osa musta hajos palasiksi.

Mutta en voinut näyttää sitä sulle, et sä ois kumminkaan uskonut.

Mun sanoja.

Koska enhän mä voi tuntea mitään positiivistä. 

This is my goodbye. 

Näin on paremmin. 

Usko mua.

" Just because i let you go now, doesnt mean i wanted to "

Everything you'll never understand.

Olen hokenut täällä blogissani monta kertaa etten jaksa enää.

No, tässä yksi päivä mä en sitten  enää jaksanut.
Kirjoitin mun rakkaille ihmisille kirjeen ennenkuin ajattelin poistua tästä maailmasta.
Kuolema ei pelota minua.
En ole koskaan ennen saanut niin pahaa paniikkikohtausta kuin silloin. Joka alkoi taas kuvitellessani olevan täysin yksin, ajattelin ettei minulla ole merkitystä, olevani taas pimeydessä ihan yksin. juoksin vain niin nopeasti kotiin kun pääsin jaloistani. Mä halusin vaan jättää tän maailman tuskan taakseni ja poistua mahdollisimman raukkamaisella tavalla.

Laitoin eräälle ystävälleni viestiä jossa kerroin että kaikki loppuu nyt tähän, etten jaksa enää. Etten pysty enää kestämään tätä taakkaa hartioillani joten lähden. Ja että toivottavasti ymmärrätte joku päivä, koska ootte mulle kultaakin kalliimpaa.

Hetken  päästä mut löydettiinkin veren peitosta, meikit levinneenä, silmät turvonneena itkusta, jäähyväiskirje  vieressäni.

Näinkö todella halusin kaiken loppuvan? Viimeisenä hetkenä näkeväni elämäni rakkaimpia ihmisiä purskahtamassa itkuun. Näkiessään heidän tuskansa halusin perua koko tilanteen, en haluaisi heidän kärsivän siitä millainen olen.

Hetken mä jo tunsin elämän hiipivan  ulos ruumiistani,  katsomassa itseäni katon rajasta, näkemässä veripisaroiden tippuvan lattialle. Kunnes mut vedettiin takaisin todellisuuteen ja kiidätettiin ambulanssilla kohti sairaalaa.

what would you do if  i told you that i want to die?

Mä en vaan kestänyt sitä kaikkea tuskaa enää mun sisällä, en osannut käsitellä sitä enää.
Mä koitin pitää niin paljon huolta toisista ihmisistä, koitin olla se vahva, mutta miten voin koittaa pitää toisia ihmisiä viimeisillä voimillani pystyssä kun en osaa pitää huolta edes itsestäni.

#and who would love a girl with a scars?

Mutta itsemurha ei kai ole ratkaisu tähän, ei kai asiat näin huonosti voi olla, eihän? kysyn aina itseltäni. Ja mua pelottaa mitä tapahtuu kun seuraava paniikkikohtaus tulee. Onko ambulanssi silloin tarpeeksi nopea? Joku päivä se ei välttämättä ole jos vielä joudun yhtä ahdistuneeseen tilaan.
Mutta mun on pakko yrittää, pakko koittaa jaksaa, kaikkien mulle rakkaiden ihmisten takia.
Mä en voi tuottaa niille sitä tuskaa, mä en vaan voi. Mun äiti sanoi mulle joskus että jos sä lähdet tästä maailmasta, niin mä tuun perässä, mä en pystyis käsittelemään sitä tuskaa.

 Se ja muut rakkaat ihmiset antaa mulle hiukan voimaa pysyä täällä. 

#i hate when people make jokes about cutting or suicide. they don't know what people around them are going through.

Behind my laugh, im falling apart.

En saa itkua loppumaan.

En yksin.

Nää seinät kaatuu päälle kun en jaksa pitää niitä enää pystyssä.

Oon eksyksissä

Ilman sitä auttavaa kättä joka kiskoo mut ylös.

Ilman niitä halaavia käsivarsia mun ympärillä.

Yksin.

Niin vitun yksin.

Mä en enää tiedä kuinka kauan jaksan. 

En saa happea, ahdistaa.

Oon liian täynnä tuskaa.

Ja en saa sitä poistumaan. 

En edes vaikka se kaiverreittaisi ulos minusta. 

Ja mua ei voi auttaa. 

Koska musta ei oo kohta enää mitään jäljellä.

Vain tyhjä sielu

ja kivettynyt sydän.

help me,  i need you to hold me tight

i miss you

a lot.

Linnunluinen tyttö.

Tiedättekö miltä tuntuu kun haukutaan läskiksi? Niin, ei kovin hyvältä, oikeastaan aika murskaavalta.
Samalta tuntuu myös kommentit; '' hyi vittu kun sä olet laiha" " Söisit vähän enemmän ku oot tollanen anorektikko"

Joo, niin mä olenkin. Enkä pääse siitä yli enkä ympäri.

Oon aina ollut se joka joutuu etsimään kaupasta kaikista pienimmän farkkujen koon, kaikista pienimmät paidan koot.

Mulle syöminen on aina ollut hankalaa. Ensimmäisiä kertoja oksentelin ruokaa tahallani pihalle kun olin kolmentoista. Sen takia että voisin olla kaunis. Ajattelin että en ikinä kelpaa kenellekään. Ihailin luurankomaisia vartaloita. Kun tajusin itse näyttäväni niiltä, minua kuvotti. Miksi olin tehnyt itsestäni sellaisen? Joka ikinen kylkiluu paistoi paidan läpi, solisluut oikein hyökkäsivät näkyviin. Silti en lopettanut, se oli aivan sairaan koukuttavaa ja laihduin lisää.

Nyt kun aikaa on mennyt vuosia eteenpäin ymmärrän kuinka sairasta se on. Silti en ole päässyt siitä yli.
Joskus vieläkin pakotan itseni juoksemaan pitkiä älyttömiä lenkkejä ja pakotan itseni olemaan syömättä.
Joskus ruoka jopa kuvottaa minua niin paljon etten pysty edes haistamaan sen hajua.
Joskus taas syön järjettömiä määriä ja saan siitä hirveän morkkiksen. Ja ne pakkomielteet mitä siinä morkkiksessa tulee on aivan älyttömiä. Juoksen pakkomielteisesti rappukäytävää ylös alas, tai teen vain muita pakkoliikkeitä.

#make them regret the day they dared to call you fat..

Miksei kauneusihanteet voisi  olla aivan normaalin painoisista ihmisistä? Miksi niiden pitää olla niitä luurangonnäköisiä, ei edes kauniita naisia. Ajatelkaa, se tyttö jota joskus kutsuit läskiksi, saattaa tällä hetkellä oksentaa vessassa kaikkea ruokaa pihalle, juosta pakkomielteisesti lenkillä, paastota, vain sen takia koska sanoit hänen olevan lihava. Jotta hänestä tuntuisi että hän kelpaa, kunhan on vähän laihempi. Ja kun tyttö on riuduttanut itsensä 40kiloisen lapsen vartalon tasolle, huudat hänelle anorektisia kommentteja sekä käsket häntä syömään enemmän. Ymmärrättekö mitä pienet mutta merkitykseltään suuret sanat voivat aiheuttaa?

#i like the bones. it's horrible thing to say, but i do and i can't help it.

Olen nähnyt ihmisiä jotka taistelevat joka päivä syödessään että ruoka pysyisi sisällä. Jotta heidän päässään ei kehkeytyisi ajatuksia pakkoliikunnasta.

Mut pakotettiin lopettamaan yleisurheilu ja tanssi yläasteella kun siitä tuli niin pakkomielteistä ja koska en saanut liikkua, koska olisin laihtunut vain lisää. Kivasta harrastuksesta tulikin pakkomielle, pakkomielle joka kasvaa aivan järjettömän isoksi sun pään sisällä, ja sitä on vaikea pysäyttää.

#i was so close to feeling confident, but then you called me fat..

Mun jokaista liikettä tarkkailtiin, en saanut käydä tuntiin ruokailun jälkeen vessassa koska mun tiedettiin oksentavan, mun huoneessa oli aina joku mun kanssa etten tekisi pakkoliikuntaliikkeitä. Musta tuntui että mä olin  maailman paskin ihminen kun en saanut laihduttaa.
Mulla ei ollut enää mitään elämää.

Ja mä ihan tosissani joskus laadin ruokasuunnitelman; yks hedelmä ja muutama leipä päivässä, leivän päälle ei margariinia. Joo toi suunnitelma ei koskaan pitänyt kun keho alkoi pettää.

Se on sairasta, ei hienoa, ei todellakaan.

you all R beautiful

Miksi ihmiset vihaa toisiaan ihonvärin tai kansalaisuuden perusteella? Miksi ihmiset vihaa toisia sen takia koska niillä sattuu olemaan erilainen hiustyyli, pukeutumistyyli tai vaikkapa sen takia että he ovat homoseksuaaleja?

En näe tässä mitään järkeä. Mielestäni jokainen saa olla juuri sitä mitä itse haluaa.
Kukaan ei voi vihata toista näiden yllämainittujen asioiden perusteella.

Mitä jos joku vihaisi sinua sen takia koska käytät vääränlaista paitaa? Siinä ei ole mitään järkeä.

Mitä iloa ihmiset saavat kun huutelevat tummaihoisia neekereiksi jossain kaupungilla? Joo, se varmaan pönkittääkin sitä omaatuntoa aivan hirveästi, aivan helvetin fiksua toimintaa.

Ja sit nää ihmiset jotka ajattelee '' SUOMI SUOMALAISILLE''. Mitä vittua? Kasvakaa.

Jos te menette ulkomaille matkalle tekin olette siellä ulkomaalaisia eikä kukaan sen maalainen tule teitä haukkumaan. 

Jos sanotte olevanne rasisteja niin miksi helvetissä kuuntelette muiden maiden esittäjien biisejä?

 Tai katsotte ulkomaalaisia sarjoja? 

Tai pidätte ulkomailla valmistettuja vaatteita? I

hailette hienoja hiekkarantoja afrikassa? 

Toi on vaan just sitä sisäsiittoisuutta jota mä en pysty käsittämään, en nyt enkä koskaan.

-Destroy racism, be like a panda, he is black and white!

I don't care if your black, white, straight, 

bisexual, gay, lesbian, short, tall, fat,

skinny, rich or poor.

If you're nice to me, i'll be nice to you.

Simple as that.

-Eminem

Sex drugs and rock n roll

Kun minut pienenä riistettiin pois kaupungin valoista,  täytyi minun koittaa sopeutua ajatukseen varttumisesta pikkukylässä.  Keskellä suoraan sanottuna ei mitään, metsien ja peltojen ympäröimänä.

Näiden ihmisten mielestä ketkä minut sinne sijoittivat, heidän ajatuksissaan varmasti oli koittaa taata turvallinen asuinseutu. No, siinä ajattelu meni näillä ihmisillä pahasti metsään, jokaisesta pienestäkin kylästä löytyy sitä ei niin turvallista elämää.

Monet kerrat istuin tämän pienen kylän juna-asemalla katsomassa ihmisiä kun he riemuiten lähtivät pois ja toivoin että kumpa oma aikanikin tulisi jo, hyppäisin junaan enkä katsoisi enää taakseni. Yritin pakoa siitä pikkuruisesta kylästä monen monta kertaa, aina minut tuotiin takaisin, ei ollut pakokeinoa, olin kuin pieni lintu häkissä joka yritti pyristellä vapaaksi....

Unelmoin aina elämästä suurkaupungissa
-kaukana siitä pienestä kylästä, jonka vankina olin
Ainoa selviytymiskeinoni oli lapsuudessani unelmat sekä pienimuotoinen kapina joka kertoi itselleni minusta löytyvän sitä pientä kipakkuutta jota ilman täällä ei pärjää.
Ja hassua sinänsä moni neljätoista vuotias tyttö ei unelmoinut pääsevänsä marilyn mansonin vaimoksi niin houkuttelevan vaarallisen näköisen elämän syövereihin tai pääsevänsä töihin eroottisiin tanssikerhoihin tai unelmoinut sekavasta elämästä väkivallan,  seksin ja  huumeiden keskellä. 

Kun vihdoin vapauteni koitti,  vapaus lähteä minne ikinä haluan, jumituin paikalleni.  Jumituin vain muutaman kymmenen kilometrin päähän vaivaiseen opiskelija-asuntoon.  Mutta sen tiedän,  joku päivä levitän siipeni ja lähden,  lähden tekemään siitä elämästä todellista mistä todella haaveilen

Kun tarpeeksi uskoo ja yrittää, mikään ei ole mahdotonta..

you go home, you cry and you want to die.

" Oo tässä vitun helvetissä normaali"

Siinä sitä sitten koittaa jotenkin olla normaali kun koko elämä hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi ympäriltä.

En olisi ikinä uskonut itseni päätyvän pisteeseen jossa olen heikko, voimaton, enkä jaksa enää.

Koko elämäni olen katsonut hajonneita elämiä, haavoittuneita sieluja, koittanut auttaa heitä.

Miten pystyn auttamaan toisia kun en osaa pitää huolta edes itsestäni?

Mä en tahdo tätä elämää.

Mä en oo käynyt moneen viikkoon koulussakaan, mua ei vaan innosta, mua ei innosta enää mikään.

Ahdistaa, milloin musta tuli näin heikko?

Olen kuin lasista tehty, tiputettu maahan monta kertaa, korjattu mutta säröt jäi.

Ja mä niin haluaisin olla ehjä,

Mä haluaisin huutaa mutta kukaan ei edes kuulisi, kukaan ei ymmärtäisi. Haluaisin niin kovasti pois täältä jotta saisin viimein rauhan. Rauhan tästä piinaavasta tuskasta joka ei ikinä  lopu. Ja mun voimat ei riitä enää kauan.

Act like nothing is wrong. Vaikka kaikki on pielessä,

Mä ajattelin kuukausia sitten että nyt mä skarppaan, nyt mä oikeesti jaksan. Sit kaikki rymis vauhdilla alas ja luisui tuhatta ja sataa alamäkeen. Sinne meni mun elämä, se jota koitin pitää pystyssä väkisin.

Viime aikoina mä en oo edes halunnut apua, mitkään lääkkeet, yksikään psykiatri ei voi tehdä musta enää ehjää ihmistä. Mitkään hoidot tuskin toimii, muhun on kokeiltu jo kaikkea. Ehkä mun ei kuulukkaan olla kokonainen. Ehkä mun on tarkoituus olla tälläinen.

Ja mun syöminen on taas lipsunut käsistä. Eilen söin 4 leipää, suklaapatukan ja rahkaa. Tänään meni vähän huonommin kun söin vain muutaman kaurakeksin ja mikropizzan. Mun on pakko tehdä asialle jotain.

And i dont want to live this life.

Kuukauden sairasloma.

Ehkä se tekee mulle hyvää..

Ehkä se pistää nämä demonit tanssimaan pääni sisällä vielä vilkkaammin.

Enkä tule kuntoon.

Ja loppujen lopuksi, en edes tiedä haluanko.
Haluanko olla kokonainen. 

Haluan vain tuskan loppuvan.

Sen loputtoman joka ei päästä minusta irti.

just a dream.

Mun pää on aivan tajuttomassa tunteiden pyörremyrkyssä.

Tuntuu että mua revitään joka suuntaan.

Mutta en osaa tehdä päätöksiä minkään suhteen.

Eräs ihminen sanoi perjantaina välittävänsä minusta oikeasti.

Olin odottanut niitä sanoja monta kuukautta, en osaa edes laskea kuinka monta.

Mutta jotenkin ne sanat tuntuivat vain tyhjältä. Ne eivät 'kolahtaneet' minuun niinkuin olin odottanut.

Ehkä siksi etten voi luottaa.

Ehkä siksi koska olen päässyt jo yli koko ihmisestä

ja jatkanut elämääni ilman häntä.

"People don't leave because things are hard.

They leave because it's no longer worth it."

Miksi kaikki sanotaan silloin kun aikaa on mennyt jo kauan, silloin kun tunteet ovat hiipuneet loppuun?

Kaikki ihmiset joista olen välittänyt oikeasti, ovat loppujen lopuksi jättäneet minut tyhjän päälle.

Onko se reilua? Ansaitsenko oikeasti sellaista? Silti tyhmänä annan heidän käyttää minua vain

hyväkseen, ja kaiken loputtua mietin taas, miksi olin niin tyhmä ja sokea.

Olen kyllä itsekin kohdellut ihmisiä huonosti,  pelannut tunteilla.

Mutta kadun sitä , todella.

Ei ole pahempaa tuskaa kuin toisen menettäminen.

It was only just a dream.

Will he come back?

No one knows.

"I get hurt sometimes

but no one ever notices

and in a way, im proud of that"

"And when it's over, and it's gone

You almost wish that you could have all that bad stuff back

So that you could have the good"

Shut down your emotions.

Don't be his second option.

Pretend that you don't care.

If he can, you can too.

If he doesn't confess his feelings.

Neither should you.

Why would you be weak?

No.

You are strong.

You have to be.

And when it's over, you win.

Remember, nobody breaks your heart.

stop pain. stop feelings.

tän päivän sekavia fiiliksiä..

its like screaming, but no one can hear.

Tiedättekö miltä tuntuu koittaa vaan jaksaa päivästä toiseen vaikka haluaisi vaan kaiken antaa olla?

Mä haluaisin tietää voinko koskaan olla terve. Toivunko ikinä masennuksesta. 

Kesän alussa musta tuntui että kaikki on ohi, etten jaksa enää. 

Halusin päästää läheiseni rauhaan ettei heidän tarvitsisi koskaan enää huolehtia jaksamisestani.

Nämä ajatukset olivat koko ajan aikaisemminkin päässäni mutta ne tuntuivat monta kertaa vahvemmilta  silloin kun ihminen johon olin uskonut kaikki voimavarani sanoi ettei hän enää pysty olemaan elämässäni. Se oli viimeinen tikki. Olin koko ajan ennen tätäkin tilannetta masentunut mutta tunsin kaiken koko elämäni vaan sinä hetkenä lipuvan silmieni ohi. Kuinka kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää.

Mutta tämä samainen henkilö myös pelasti minut siltä virheeltä jota olin tekemässä, sai paniikkikohtaukseni rauhoittumaan, pesi haavani ja vei minut turvaan itseltäni. 

Joskus tunnen olevani tälle ihmiselle suuressa kiitollisuuden velassa. 

Toisinaan tunnen syyttäväni häntä mielessäni koko tilanteesta, vaikka se ei hänen vikansa ollut.

Mitäs itse menin jälleen kerran luottamaan liikaa, luottamaan että elämässäni olisi jotain pysyvää.

"Pinnalta niin täydellisen onnellinen ihminen voi todellisuudessa olla sisältä tuhansina palasina" 

Kyseisen tapahtuman jälkeen en uskaltanut viikkoihin olla yksin. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin sekoavani taas.

Veljeni kysyi minulta voisinko todella luopua kaikesta, jättää kaiken ja lähteä pois. 

Vastasin hänelle voivani, sanoin että jonakin päivänä en ehkä enää jaksa, jonakin päivänä mä suojelen teitä pilven reunalta, mutta älä sure, mä koitan vielä yrittää. 

Ja täällä mä oon, mä en oo antanut periksi. 

Ilman rauhoittavia lääkkeitä tälläkin hetkellä istuisin varmaan vessan lattialla teräase kädessäni itkemässä paskaa elämääni.

Olen miettinyt ihmisiä jotka ovat lähteneet pois elämästäni, ehkä heidän ei ole tarkoitus ollakkaan siellä. 

Monet ovat käyttäneet minua vaan hyväkseen korjatakseen itsensä edellisestä suhteestaan, 

monet ovat käyttäneet minua vaan paskaisena rättinä johon voi pyyhkiä jalat ohi mennessään. 

Edelliset poikaystäväni ovat joka ikinen valittaneet luottamuksen pulasta;

miten voin luottaa kenenkään kun jokainen asia mihin olen yrittänyt laittaa uskoni on lopulta särkynyt sirpaleiksi?

Ja siitä kuinka vaikeaa lähelleni on päästä, henkisesti.

Ottaisitko itse kaikki ihmiset avosylin vastaan kun jokainen ihminen johon olet luottanut on lopulta murskannut sinut ja saanut sinut tuntemaan mitättömäksi olennoksi? Niinkuin et koskaan olisi merkannut heille paskan vertaa. Kuin olisit vain ilmaa. 

Siks mulla on hirvee sitoutumiskammo, koska en osaa luottaa, en uskalla päästää ketään lähelleni. 

Mulle tultiin yks päivä huomauttamaan " ku sulla on noita lyhyitä suhteita"  Masentuneena ne suhteet ei vaan oikein toimi tai sit ne iskee kohdalle niinkuin joku elämän suurin rakkaus vaikka todellisuudessa sitä vaan tarrautuu kiinni siihen ihmiseen ja toivoo et ne ois joku sun pelastus. 

Ja joskus ne vaan ei toimi ja se siitä, mä nyt en vaan oo oikein parisuhde ihmisiä.  

" Im not something you can fix " 

why dont you smile anymore?

- there's no longer a reason to smile

"depressed, cutting, crying, trying to lose weight

people says i want attention

but the truth is, i cant change what i am"

she promises you she is fine, but she isnt