you promised be with me when i fall.

Miksi musta tuli tälläinen? Miksi mun sisällä on koko ajan ahdistuneisuutta, pelkoa, masennusta.. Oonko mä ainoa tälläinen?  On helppoo hymyillä vaikka sisältä ihminen on ihan pirstaleina.

Mä oon niin tottunut että ihmiset lähtee pois mun luota. Sen takiako koska olen sairas? 

Ihmiset vaan lupaa; mä oon sun tukena kun sulla on vaikeaa. Mut sitten ku ne vaikeat ajat koittaa, kuka on oikeasti sun rinnalla? Ketä on ne sun aidot ystävät? Ketkä ei vaan jätä sua yksin lattialle itkemään.

Mä oon niin kyllästynyt rakkauteen, mun maailmassa, sitä ei oo enää olemassa. 

Joka kerta, mä vaan petyn uudestaan. 

If you start to miss me, remember, i didn't walk away

you let me go

I'll take care of you.

" Mä tipun alas pimeeseen koloon, joku vetää mua pois valosta, mä huudan apua, mut kukaan ei kuule. En nää enää valoa, auttakaa mut pois täältä "

Eilen mä vaan itkin koko päivän. Mä en halunnut vastata kenellekkään puhelimeen enkä pitää yhteyttä keneenkään. Mä vaan halusin olla yksin ja miettiä asioita. Tanja sai illalla mut onneks paremmalle tuulelle ja lähdin sen matkaan. Se tyttö on vähän niinku enkeli joka ilmesty yhtäkkii mun elämään, se sai mut tajuamaan et ei kenenkään tarvi olla yksin. 


"Paine kasvaa koko ajan kovemmaksi, kestänkö sen mikä multa vaaditaan.."


Tänään mä sain aikaseks potkittuu itteeni järkee sen verran et sain asioita hoidetuks. Kävin puhuu kevennetystä opintosuunnitelmasta, jotta saisin mun kurssit suoritettua niin että tää kaikki paine ei kasvais liian isoks. Mä soitin myös lääkäriin ja ne lähettää mulle sieltä ajan niin nopeesti ku ne pystyy. Ehkä sit mä jaksaisin alkaa pikkuhiljaa miettii asioita enemmän positiivisesti. 


Ehkä kaikki vielä järjestyy, ehkä musta tulee vielä sisäisesti onnellinen ihminen. 

im smiling, but inside im dying.

head up, stay strong, fake a smile, move on

Tiedättekö miltä tuntuu, kun oot antanut toiselle kaikkes mutta mikään ei tunnu silti riittävän?
Kun haluaisitte vain että toisella olisi kaikki hyvin, itsestänne välittämättä. 
Tiedättekö miltä tuntuu kantaa kaikkien toisten murheet omilla harteilla? 
Mä tein niin, mä kannoin kaikkien huolet ja mä palan aina välillä loppuun. 
Mä en pysty katsomaan ku mun elämän tärkeimmät ihmiset ei enää jaksa, mä koitin aina auttaa niitä, että ne pääsis takas jaloilleen, jaksais tehdä jotain, jaksais taas nauttia elämästä.
Mut siinä samalla, mun elämä näytti pinnaltapäin olevan täyttä auringonpaistetta mut sisällä mä välillä olin niin  rikki et mä sulkeudun jopa kuukaudeks omaan kämppään enkä halunnu liikkuu sieltä ulos. 
Mä vaan itkin ja itkin, mietin kaikkea mitä mun sisällä tapahtu, mä en vaan jaksanu tehdä mitään. 
Sillon mä olisin halunnut et joku ois ollu mun tukena, et joku ois vetäny mut pystyyn. 
Mut mä oon selvinny aina yksin, mulla ei oo ikinä ollut äitiä tai isää jeesaamassa mua, mulla ei ikinä oo ollu sitä sylii mihin juosta ja itkee,  sillonku mulla oli paska
olla, mä vaan olin hiljaa enkä puhunut kellekkään. Mun päässä pyöri vaan ajatukset 
miks mä oon yksin?  miks mun vanhemmat valitsi mieluummin toisen elämän ku mut? 
miks mua ei haluttu ? mitä merkitystä mulla on ? 
Sit mä löydän taas sitä voimaa jostain ja saan revittyä itteni ylös sieltä punkan pohjalta miettimästä  tätä paskaa maailmaa ja sanon itelleni; mä en anna periks.

i'll be there when your words start to fall.