Everything you'll never understand.

Olen hokenut täällä blogissani monta kertaa etten jaksa enää.

No, tässä yksi päivä mä en sitten  enää jaksanut.
Kirjoitin mun rakkaille ihmisille kirjeen ennenkuin ajattelin poistua tästä maailmasta.
Kuolema ei pelota minua.
En ole koskaan ennen saanut niin pahaa paniikkikohtausta kuin silloin. Joka alkoi taas kuvitellessani olevan täysin yksin, ajattelin ettei minulla ole merkitystä, olevani taas pimeydessä ihan yksin. juoksin vain niin nopeasti kotiin kun pääsin jaloistani. Mä halusin vaan jättää tän maailman tuskan taakseni ja poistua mahdollisimman raukkamaisella tavalla.

Laitoin eräälle ystävälleni viestiä jossa kerroin että kaikki loppuu nyt tähän, etten jaksa enää. Etten pysty enää kestämään tätä taakkaa hartioillani joten lähden. Ja että toivottavasti ymmärrätte joku päivä, koska ootte mulle kultaakin kalliimpaa.

Hetken  päästä mut löydettiinkin veren peitosta, meikit levinneenä, silmät turvonneena itkusta, jäähyväiskirje  vieressäni.

Näinkö todella halusin kaiken loppuvan? Viimeisenä hetkenä näkeväni elämäni rakkaimpia ihmisiä purskahtamassa itkuun. Näkiessään heidän tuskansa halusin perua koko tilanteen, en haluaisi heidän kärsivän siitä millainen olen.

Hetken mä jo tunsin elämän hiipivan  ulos ruumiistani,  katsomassa itseäni katon rajasta, näkemässä veripisaroiden tippuvan lattialle. Kunnes mut vedettiin takaisin todellisuuteen ja kiidätettiin ambulanssilla kohti sairaalaa.

what would you do if  i told you that i want to die?

Mä en vaan kestänyt sitä kaikkea tuskaa enää mun sisällä, en osannut käsitellä sitä enää.
Mä koitin pitää niin paljon huolta toisista ihmisistä, koitin olla se vahva, mutta miten voin koittaa pitää toisia ihmisiä viimeisillä voimillani pystyssä kun en osaa pitää huolta edes itsestäni.

#and who would love a girl with a scars?

Mutta itsemurha ei kai ole ratkaisu tähän, ei kai asiat näin huonosti voi olla, eihän? kysyn aina itseltäni. Ja mua pelottaa mitä tapahtuu kun seuraava paniikkikohtaus tulee. Onko ambulanssi silloin tarpeeksi nopea? Joku päivä se ei välttämättä ole jos vielä joudun yhtä ahdistuneeseen tilaan.
Mutta mun on pakko yrittää, pakko koittaa jaksaa, kaikkien mulle rakkaiden ihmisten takia.
Mä en voi tuottaa niille sitä tuskaa, mä en vaan voi. Mun äiti sanoi mulle joskus että jos sä lähdet tästä maailmasta, niin mä tuun perässä, mä en pystyis käsittelemään sitä tuskaa.

 Se ja muut rakkaat ihmiset antaa mulle hiukan voimaa pysyä täällä. 

#i hate when people make jokes about cutting or suicide. they don't know what people around them are going through.

Behind my laugh, im falling apart.

En saa itkua loppumaan.

En yksin.

Nää seinät kaatuu päälle kun en jaksa pitää niitä enää pystyssä.

Oon eksyksissä

Ilman sitä auttavaa kättä joka kiskoo mut ylös.

Ilman niitä halaavia käsivarsia mun ympärillä.

Yksin.

Niin vitun yksin.

Mä en enää tiedä kuinka kauan jaksan. 

En saa happea, ahdistaa.

Oon liian täynnä tuskaa.

Ja en saa sitä poistumaan. 

En edes vaikka se kaiverreittaisi ulos minusta. 

Ja mua ei voi auttaa. 

Koska musta ei oo kohta enää mitään jäljellä.

Vain tyhjä sielu

ja kivettynyt sydän.

help me,  i need you to hold me tight

i miss you

a lot.

Linnunluinen tyttö.

Tiedättekö miltä tuntuu kun haukutaan läskiksi? Niin, ei kovin hyvältä, oikeastaan aika murskaavalta.
Samalta tuntuu myös kommentit; '' hyi vittu kun sä olet laiha" " Söisit vähän enemmän ku oot tollanen anorektikko"

Joo, niin mä olenkin. Enkä pääse siitä yli enkä ympäri.

Oon aina ollut se joka joutuu etsimään kaupasta kaikista pienimmän farkkujen koon, kaikista pienimmät paidan koot.

Mulle syöminen on aina ollut hankalaa. Ensimmäisiä kertoja oksentelin ruokaa tahallani pihalle kun olin kolmentoista. Sen takia että voisin olla kaunis. Ajattelin että en ikinä kelpaa kenellekään. Ihailin luurankomaisia vartaloita. Kun tajusin itse näyttäväni niiltä, minua kuvotti. Miksi olin tehnyt itsestäni sellaisen? Joka ikinen kylkiluu paistoi paidan läpi, solisluut oikein hyökkäsivät näkyviin. Silti en lopettanut, se oli aivan sairaan koukuttavaa ja laihduin lisää.

Nyt kun aikaa on mennyt vuosia eteenpäin ymmärrän kuinka sairasta se on. Silti en ole päässyt siitä yli.
Joskus vieläkin pakotan itseni juoksemaan pitkiä älyttömiä lenkkejä ja pakotan itseni olemaan syömättä.
Joskus ruoka jopa kuvottaa minua niin paljon etten pysty edes haistamaan sen hajua.
Joskus taas syön järjettömiä määriä ja saan siitä hirveän morkkiksen. Ja ne pakkomielteet mitä siinä morkkiksessa tulee on aivan älyttömiä. Juoksen pakkomielteisesti rappukäytävää ylös alas, tai teen vain muita pakkoliikkeitä.

#make them regret the day they dared to call you fat..

Miksei kauneusihanteet voisi  olla aivan normaalin painoisista ihmisistä? Miksi niiden pitää olla niitä luurangonnäköisiä, ei edes kauniita naisia. Ajatelkaa, se tyttö jota joskus kutsuit läskiksi, saattaa tällä hetkellä oksentaa vessassa kaikkea ruokaa pihalle, juosta pakkomielteisesti lenkillä, paastota, vain sen takia koska sanoit hänen olevan lihava. Jotta hänestä tuntuisi että hän kelpaa, kunhan on vähän laihempi. Ja kun tyttö on riuduttanut itsensä 40kiloisen lapsen vartalon tasolle, huudat hänelle anorektisia kommentteja sekä käsket häntä syömään enemmän. Ymmärrättekö mitä pienet mutta merkitykseltään suuret sanat voivat aiheuttaa?

#i like the bones. it's horrible thing to say, but i do and i can't help it.

Olen nähnyt ihmisiä jotka taistelevat joka päivä syödessään että ruoka pysyisi sisällä. Jotta heidän päässään ei kehkeytyisi ajatuksia pakkoliikunnasta.

Mut pakotettiin lopettamaan yleisurheilu ja tanssi yläasteella kun siitä tuli niin pakkomielteistä ja koska en saanut liikkua, koska olisin laihtunut vain lisää. Kivasta harrastuksesta tulikin pakkomielle, pakkomielle joka kasvaa aivan järjettömän isoksi sun pään sisällä, ja sitä on vaikea pysäyttää.

#i was so close to feeling confident, but then you called me fat..

Mun jokaista liikettä tarkkailtiin, en saanut käydä tuntiin ruokailun jälkeen vessassa koska mun tiedettiin oksentavan, mun huoneessa oli aina joku mun kanssa etten tekisi pakkoliikuntaliikkeitä. Musta tuntui että mä olin  maailman paskin ihminen kun en saanut laihduttaa.
Mulla ei ollut enää mitään elämää.

Ja mä ihan tosissani joskus laadin ruokasuunnitelman; yks hedelmä ja muutama leipä päivässä, leivän päälle ei margariinia. Joo toi suunnitelma ei koskaan pitänyt kun keho alkoi pettää.

Se on sairasta, ei hienoa, ei todellakaan.

you all R beautiful

Miksi ihmiset vihaa toisiaan ihonvärin tai kansalaisuuden perusteella? Miksi ihmiset vihaa toisia sen takia koska niillä sattuu olemaan erilainen hiustyyli, pukeutumistyyli tai vaikkapa sen takia että he ovat homoseksuaaleja?

En näe tässä mitään järkeä. Mielestäni jokainen saa olla juuri sitä mitä itse haluaa.
Kukaan ei voi vihata toista näiden yllämainittujen asioiden perusteella.

Mitä jos joku vihaisi sinua sen takia koska käytät vääränlaista paitaa? Siinä ei ole mitään järkeä.

Mitä iloa ihmiset saavat kun huutelevat tummaihoisia neekereiksi jossain kaupungilla? Joo, se varmaan pönkittääkin sitä omaatuntoa aivan hirveästi, aivan helvetin fiksua toimintaa.

Ja sit nää ihmiset jotka ajattelee '' SUOMI SUOMALAISILLE''. Mitä vittua? Kasvakaa.

Jos te menette ulkomaille matkalle tekin olette siellä ulkomaalaisia eikä kukaan sen maalainen tule teitä haukkumaan. 

Jos sanotte olevanne rasisteja niin miksi helvetissä kuuntelette muiden maiden esittäjien biisejä?

 Tai katsotte ulkomaalaisia sarjoja? 

Tai pidätte ulkomailla valmistettuja vaatteita? I

hailette hienoja hiekkarantoja afrikassa? 

Toi on vaan just sitä sisäsiittoisuutta jota mä en pysty käsittämään, en nyt enkä koskaan.

-Destroy racism, be like a panda, he is black and white!

I don't care if your black, white, straight, 

bisexual, gay, lesbian, short, tall, fat,

skinny, rich or poor.

If you're nice to me, i'll be nice to you.

Simple as that.

-Eminem

Sex drugs and rock n roll

Kun minut pienenä riistettiin pois kaupungin valoista,  täytyi minun koittaa sopeutua ajatukseen varttumisesta pikkukylässä.  Keskellä suoraan sanottuna ei mitään, metsien ja peltojen ympäröimänä.

Näiden ihmisten mielestä ketkä minut sinne sijoittivat, heidän ajatuksissaan varmasti oli koittaa taata turvallinen asuinseutu. No, siinä ajattelu meni näillä ihmisillä pahasti metsään, jokaisesta pienestäkin kylästä löytyy sitä ei niin turvallista elämää.

Monet kerrat istuin tämän pienen kylän juna-asemalla katsomassa ihmisiä kun he riemuiten lähtivät pois ja toivoin että kumpa oma aikanikin tulisi jo, hyppäisin junaan enkä katsoisi enää taakseni. Yritin pakoa siitä pikkuruisesta kylästä monen monta kertaa, aina minut tuotiin takaisin, ei ollut pakokeinoa, olin kuin pieni lintu häkissä joka yritti pyristellä vapaaksi....

Unelmoin aina elämästä suurkaupungissa
-kaukana siitä pienestä kylästä, jonka vankina olin
Ainoa selviytymiskeinoni oli lapsuudessani unelmat sekä pienimuotoinen kapina joka kertoi itselleni minusta löytyvän sitä pientä kipakkuutta jota ilman täällä ei pärjää.
Ja hassua sinänsä moni neljätoista vuotias tyttö ei unelmoinut pääsevänsä marilyn mansonin vaimoksi niin houkuttelevan vaarallisen näköisen elämän syövereihin tai pääsevänsä töihin eroottisiin tanssikerhoihin tai unelmoinut sekavasta elämästä väkivallan,  seksin ja  huumeiden keskellä. 

Kun vihdoin vapauteni koitti,  vapaus lähteä minne ikinä haluan, jumituin paikalleni.  Jumituin vain muutaman kymmenen kilometrin päähän vaivaiseen opiskelija-asuntoon.  Mutta sen tiedän,  joku päivä levitän siipeni ja lähden,  lähden tekemään siitä elämästä todellista mistä todella haaveilen

Kun tarpeeksi uskoo ja yrittää, mikään ei ole mahdotonta..

you go home, you cry and you want to die.

" Oo tässä vitun helvetissä normaali"

Siinä sitä sitten koittaa jotenkin olla normaali kun koko elämä hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi ympäriltä.

En olisi ikinä uskonut itseni päätyvän pisteeseen jossa olen heikko, voimaton, enkä jaksa enää.

Koko elämäni olen katsonut hajonneita elämiä, haavoittuneita sieluja, koittanut auttaa heitä.

Miten pystyn auttamaan toisia kun en osaa pitää huolta edes itsestäni?

Mä en tahdo tätä elämää.

Mä en oo käynyt moneen viikkoon koulussakaan, mua ei vaan innosta, mua ei innosta enää mikään.

Ahdistaa, milloin musta tuli näin heikko?

Olen kuin lasista tehty, tiputettu maahan monta kertaa, korjattu mutta säröt jäi.

Ja mä niin haluaisin olla ehjä,

Mä haluaisin huutaa mutta kukaan ei edes kuulisi, kukaan ei ymmärtäisi. Haluaisin niin kovasti pois täältä jotta saisin viimein rauhan. Rauhan tästä piinaavasta tuskasta joka ei ikinä  lopu. Ja mun voimat ei riitä enää kauan.

Act like nothing is wrong. Vaikka kaikki on pielessä,

Mä ajattelin kuukausia sitten että nyt mä skarppaan, nyt mä oikeesti jaksan. Sit kaikki rymis vauhdilla alas ja luisui tuhatta ja sataa alamäkeen. Sinne meni mun elämä, se jota koitin pitää pystyssä väkisin.

Viime aikoina mä en oo edes halunnut apua, mitkään lääkkeet, yksikään psykiatri ei voi tehdä musta enää ehjää ihmistä. Mitkään hoidot tuskin toimii, muhun on kokeiltu jo kaikkea. Ehkä mun ei kuulukkaan olla kokonainen. Ehkä mun on tarkoituus olla tälläinen.

Ja mun syöminen on taas lipsunut käsistä. Eilen söin 4 leipää, suklaapatukan ja rahkaa. Tänään meni vähän huonommin kun söin vain muutaman kaurakeksin ja mikropizzan. Mun on pakko tehdä asialle jotain.

And i dont want to live this life.

Kuukauden sairasloma.

Ehkä se tekee mulle hyvää..

Ehkä se pistää nämä demonit tanssimaan pääni sisällä vielä vilkkaammin.

Enkä tule kuntoon.

Ja loppujen lopuksi, en edes tiedä haluanko.
Haluanko olla kokonainen. 

Haluan vain tuskan loppuvan.

Sen loputtoman joka ei päästä minusta irti.