Kun haluaisitte vain että toisella olisi kaikki hyvin, itsestänne välittämättä.
Tiedättekö miltä tuntuu kantaa kaikkien toisten murheet omilla harteilla?
Mä tein niin, mä kannoin kaikkien huolet ja mä palan aina välillä loppuun.
Mä en pysty katsomaan ku mun elämän tärkeimmät ihmiset ei enää jaksa, mä koitin aina auttaa niitä, että ne pääsis takas jaloilleen, jaksais tehdä jotain, jaksais taas nauttia elämästä.
Mut siinä samalla, mun elämä näytti pinnaltapäin olevan täyttä auringonpaistetta mut sisällä mä välillä olin niin rikki et mä sulkeudun jopa kuukaudeks omaan kämppään enkä halunnu liikkuu sieltä ulos.
Mä vaan itkin ja itkin, mietin kaikkea mitä mun sisällä tapahtu, mä en vaan jaksanu tehdä mitään.
Sillon mä olisin halunnut et joku ois ollu mun tukena, et joku ois vetäny mut pystyyn.
Mut mä oon selvinny aina yksin, mulla ei oo ikinä ollut äitiä tai isää jeesaamassa mua, mulla ei ikinä oo ollu sitä sylii mihin juosta ja itkee, sillonku mulla oli paska
olla, mä vaan olin hiljaa enkä puhunut kellekkään. Mun päässä pyöri vaan ajatukset
miks mä oon yksin? miks mun vanhemmat valitsi mieluummin toisen elämän ku mut?
miks mua ei haluttu ? mitä merkitystä mulla on ?
Sit mä löydän taas sitä voimaa jostain ja saan revittyä itteni ylös sieltä punkan pohjalta miettimästä tätä paskaa maailmaa ja sanon itelleni; mä en anna periks.
 |
| i'll be there when your words start to fall. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti