RainDropsInTheWind: its like screaming, but no one can hear.

Tiedättekö miltä tuntuu koittaa vaan jaksaa päivästä toiseen vaikka haluaisi vaan kaiken antaa olla?

Mä haluaisin tietää voinko koskaan olla terve. Toivunko ikinä masennuksesta.

Kesän alussa musta tuntui että kaikki on ohi, etten jaksa enää.

Halusin päästää läheiseni rauhaan ettei heidän tarvitsisi koskaan enää huolehtia jaksamisestani.

Nämä ajatukset olivat koko ajan aikaisemminkin päässäni mutta ne tuntuivat monta kertaa vahvemmilta silloin kun ihminen johon olin uskonut kaikki voimavarani sanoi ettei hän enää pysty olemaan elämässäni. Se oli viimeinen tikki. Olin koko ajan ennen tätäkin tilannetta masentunut mutta tunsin kaiken koko elämäni vaan sinä hetkenä lipuvan silmieni ohi. Kuinka kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää.

Mutta tämä samainen henkilö myös pelasti minut siltä virheeltä jota olin tekemässä, sai paniikkikohtaukseni rauhoittumaan, pesi haavani ja vei minut turvaan itseltäni.

Joskus tunnen olevani tälle ihmiselle suuressa kiitollisuuden velassa.

Toisinaan tunnen syyttäväni häntä mielessäni koko tilanteesta, vaikka se ei hänen vikansa ollut.

Mitäs itse menin jälleen kerran luottamaan liikaa, luottamaan että elämässäni olisi jotain pysyvää.

"Pinnalta niin täydellisen onnellinen ihminen voi todellisuudessa olla sisältä tuhansina palasina"

Kyseisen tapahtuman jälkeen en uskaltanut viikkoihin olla yksin. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin sekoavani taas.

Veljeni kysyi minulta voisinko todella luopua kaikesta, jättää kaiken ja lähteä pois.

Vastasin hänelle voivani, sanoin että jonakin päivänä en ehkä enää jaksa, jonakin päivänä mä suojelen teitä pilven reunalta, mutta älä sure, mä koitan vielä yrittää.

Ja täällä mä oon, mä en oo antanut periksi.

Ilman rauhoittavia lääkkeitä tälläkin hetkellä istuisin varmaan vessan lattialla teräase kädessäni itkemässä paskaa elämääni.

Olen miettinyt ihmisiä jotka ovat lähteneet pois elämästäni, ehkä heidän ei ole tarkoitus ollakkaan siellä.

Monet ovat käyttäneet minua vaan hyväkseen korjatakseen itsensä edellisestä suhteestaan,

monet ovat käyttäneet minua vaan paskaisena rättinä johon voi pyyhkiä jalat ohi mennessään.

Edelliset poikaystäväni ovat joka ikinen valittaneet luottamuksen pulasta;

miten voin luottaa kenenkään kun jokainen asia mihin olen yrittänyt laittaa uskoni on lopulta särkynyt sirpaleiksi?

Ja siitä kuinka vaikeaa lähelleni on päästä, henkisesti.

Ottaisitko itse kaikki ihmiset avosylin vastaan kun jokainen ihminen johon olet luottanut on lopulta murskannut sinut ja saanut sinut tuntemaan mitättömäksi olennoksi? Niinkuin et koskaan olisi merkannut heille paskan vertaa. Kuin olisit vain ilmaa.

Siks mulla on hirvee sitoutumiskammo, koska en osaa luottaa, en uskalla päästää ketään lähelleni.

Mulle tultiin yks päivä huomauttamaan " ku sulla on noita lyhyitä suhteita" Masentuneena ne suhteet ei vaan oikein toimi tai sit ne iskee kohdalle niinkuin joku elämän suurin rakkaus vaikka todellisuudessa sitä vaan tarrautuu kiinni siihen ihmiseen ja toivoo et ne ois joku sun pelastus.

Ja joskus ne vaan ei toimi ja se siitä, mä nyt en vaan oo oikein parisuhde ihmisiä.