" Oo tässä vitun helvetissä normaali"
Siinä sitä sitten koittaa jotenkin olla normaali kun koko elämä hajoaa tuhansiksi pirstaleiksi ympäriltä.
En olisi ikinä uskonut itseni päätyvän pisteeseen jossa olen heikko, voimaton, enkä jaksa enää.
Koko elämäni olen katsonut hajonneita elämiä, haavoittuneita sieluja, koittanut auttaa heitä.
Miten pystyn auttamaan toisia kun en osaa pitää huolta edes itsestäni?
Mä en tahdo tätä elämää.
Mä en oo käynyt moneen viikkoon koulussakaan, mua ei vaan innosta, mua ei innosta enää mikään.
Ahdistaa, milloin musta tuli näin heikko?
Olen kuin lasista tehty, tiputettu maahan monta kertaa, korjattu mutta säröt jäi.
Ja mä niin haluaisin olla ehjä,
Mä haluaisin huutaa mutta kukaan ei edes kuulisi, kukaan ei ymmärtäisi. Haluaisin niin kovasti pois täältä jotta saisin viimein rauhan. Rauhan tästä piinaavasta tuskasta joka ei ikinä lopu. Ja mun voimat ei riitä enää kauan.
Act like nothing is wrong. Vaikka kaikki on pielessä,
Mä ajattelin kuukausia sitten että nyt mä skarppaan, nyt mä oikeesti jaksan. Sit kaikki rymis vauhdilla alas ja luisui tuhatta ja sataa alamäkeen. Sinne meni mun elämä, se jota koitin pitää pystyssä väkisin.
Viime aikoina mä en oo edes halunnut apua, mitkään lääkkeet, yksikään psykiatri ei voi tehdä musta enää ehjää ihmistä. Mitkään hoidot tuskin toimii, muhun on kokeiltu jo kaikkea. Ehkä mun ei kuulukkaan olla kokonainen. Ehkä mun on tarkoituus olla tälläinen.
Ja mun syöminen on taas lipsunut käsistä. Eilen söin 4 leipää, suklaapatukan ja rahkaa. Tänään meni vähän huonommin kun söin vain muutaman kaurakeksin ja mikropizzan. Mun on pakko tehdä asialle jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti