Kun minut pienenä riistettiin pois kaupungin valoista, täytyi minun koittaa sopeutua ajatukseen varttumisesta pikkukylässä. Keskellä suoraan sanottuna ei mitään, metsien ja peltojen ympäröimänä.
Näiden ihmisten mielestä ketkä minut sinne sijoittivat, heidän ajatuksissaan varmasti oli koittaa taata turvallinen asuinseutu. No, siinä ajattelu meni näillä ihmisillä pahasti metsään, jokaisesta pienestäkin kylästä löytyy sitä ei niin turvallista elämää.
Monet kerrat istuin tämän pienen kylän juna-asemalla katsomassa ihmisiä kun he riemuiten lähtivät pois ja toivoin että kumpa oma aikanikin tulisi jo, hyppäisin junaan enkä katsoisi enää taakseni. Yritin pakoa siitä pikkuruisesta kylästä monen monta kertaa, aina minut tuotiin takaisin, ei ollut pakokeinoa, olin kuin pieni lintu häkissä joka yritti pyristellä vapaaksi....
Unelmoin aina elämästä suurkaupungissa
-kaukana siitä pienestä kylästä, jonka vankina olin
Ainoa selviytymiskeinoni oli lapsuudessani unelmat sekä pienimuotoinen kapina joka kertoi itselleni minusta löytyvän sitä pientä kipakkuutta jota ilman täällä ei pärjää.
Ja hassua sinänsä moni neljätoista vuotias tyttö ei unelmoinut pääsevänsä marilyn mansonin vaimoksi niin houkuttelevan vaarallisen näköisen elämän syövereihin tai pääsevänsä töihin eroottisiin tanssikerhoihin tai unelmoinut sekavasta elämästä väkivallan, seksin ja huumeiden keskellä.
Kun vihdoin vapauteni koitti, vapaus lähteä minne ikinä haluan, jumituin paikalleni. Jumituin vain muutaman kymmenen kilometrin päähän vaivaiseen opiskelija-asuntoon. Mutta sen tiedän, joku päivä levitän siipeni ja lähden, lähden tekemään siitä elämästä todellista mistä todella haaveilen
Kun tarpeeksi uskoo ja yrittää, mikään ei ole mahdotonta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti