you know my name, not my story

Ihmiset tuomitsevat toisiaan haukkuvat toisiaan, mutta kuka oikeasti tietää kuka sinä olet?

Kuka tietää mitä tuskaa sinulla on sisälläsi? Mitä tuskaa olet oikeasti joutunut käymään läpi.

Tässä maailmassa, ainoa joka tuntee sinut täydellisesti olet sinä itse, kukaan ei voi sanoa tuntevansa jotain täydellisesti. Nyt mä kerron teille miksi musta tuli tälläinen, sen mun tarinan. Ja jos olette kovin herkkiä, toivon että klikkaatte itsenne pois tästä sivulta, this is not like a princess story.

Mä synnyin 7.8.94 Turussa Heidekenin sairaalalla. Olin ihan viimeisiä lapsia jotka syntyivät siinä sairaalassa koska se lopetettiin. Mun veljet oli heti synnytyksen jälkeen paikalla ja isä tuli sinne, vähän humalassa.

Kaikki alkoi hyvin, sitten mun elämä alkoi menemään päin helvettiä. 

Mun vanhin veli piti aina musta ja mun kahdesta vanhemmasta veljestä huolta. Se ei koskaan voinut elää normaalia lapsuutta koska sen piti olla se vanhempi. Meidän vanhemmat ei olleet koskaan kotona. Koska niille oli viina tärkeämpi kuin omat lapset. Jos ne oli kotona, meillä tapeltiin. 

Veri lensi ja lapset joutu pakenemaan.  

Ensimmäisen kerran meidät otettiin huostaan lasteenvastaanottokodille väliaikaisesti kun olin 2 vuoden ikäinen. Äiti ei ollut kotona mutta isä oli. Äiti oli omilla teillään toisen miehen matkassa dokaamassa ja vetämässä kamaa. Isä murtui täysin ku meidät haettiin pois.

Äiti ja Isä  laitettiin katkolle tien toiselle puolelle katkaisuhoitolaitokseen. Se repi meitä palasiksi, sun kaks elämän tärkeintä ihmistä oli aivan tien toisella puolella mut sä et saanut juosta sinne ja halata niitä ja itkeä.

Kun hoito oli ohi, me saatiin harjoitella asumista lastenvastaanottokodin pienessä kämpässä. Sillon kaikki sujui hyvin ja me päästiin takaisin kotiin. Ei mennyt kuin pari viikkoa ja helvetti alkoi taas. Me oltiin neljästään taas ihan omillaan. 

Se ilta jolloin meidät haettiin lopullisesti pois on jäänyt aina mun mieleen. Mä nään siitä vieläkin painajaisia.

Meidän vanhemmat alko tappelemaan taas mutta ne otti yhteen rajummin kuin ennen, tavarat ja huonekalut hajos ja veri lens. Meidän koti oli palasina. Mun veljet piilotti mut kaappiin turvaan ja lähti juoksemaan karkuun. Mä muistan kuinka kuulin vaan tappelun ääniä ja huutoa ja itkua. Mun veljistä nuorin juoksi naapuriin pyytämään apua. Sosiaaliviranomaiset ja poliisit tuli meille kotiin ja haki meidät pois, muistan ku äiti huusi syvää tuskan huutoa ja isä itki kun ne tajus mitä tapahtuu. 

Meidät vietiin takaisin vastaanottokodille ja heti seuraavana aamuna äiti ja isä ois tullut tapaamaan meitä, mut niitä ei päästetty meidän lähelle. Muistan vaan kun heilutin ikkunasta äitille ja iskälle heipat kun en oikein tajunnut mitä tapahtuu. Viikon sisällä mun veljet karkas sieltä vaikka kuinka monta kertaa ja lopuksi meidät lähetettiin pohjoiseen laitokseen. 

Mä olin noin 3 vuoden ikäinen kun mä tulin pohjoiseen. Mä sulkeudun täysin enkä suostunut puhumaan kellekään, mä aloitin puhumisen vasta kun olin viiden vuoden vanha. Mä en päästänyt ketään mun lähelle ja piiloudun aina kaappiin ja itkin. Ja jos joku oli mulle ilkeä tai sanoi jotain pahaa, mä hyökkäsin päälle.

Ollessani 5 vanha meille tuli sijaisvanhemmat ja niiden 2 lasta. Niistä tuli mulle ku toiset isä ja äiti ja niiden 2 poikaa oli mulle kuin omia veljiä. Mut sitten kun olin 11 vanha ne lähti. Mun elämä romahti, mä kuvittelin että oisin saanut mun elämään jotain pysyvää mutta sitten  nekin hylkäs. Mun vanhin veli lähti suljettuun nuorisokotiin. Meille luvattiin että me saatais nähdä sitä useasti ja käydä sen luona, mä näin sitä 5 vuoden aikana tasan 3 kertaa. 

Mun toinenkin veli lähti sitten nuorisokotiin kauemmas, se kävi aina mun ja mun nuorimman veljen luona silloin tällöin. Sit  mekään ei enää nähty. Meidät 4 oli erotettu vaikka meille aina luvattiin ettei niin koskaan käy. Mä masennuin ja kun olin 13 aloin viiltelemään ja sairastuin syömishäiriöön. Ollessani 7. luokalla painoin vain 35 kg ja olin 157 cm pitkä. Mä en saanut mun pahaa oloa purettua muuten pois. Kun ihmiset näkevät 13 vuotiaalla tytöllä viiltojälkiä käsissään, he nauravat. Onko siinä jotain hauskaa että toinen koittaa kamppailla elämässsään että jaksaisi olla täällä? Koska toisilla voi olla oikeasti vaikeaa, eikä se ole mitään ihanaa teiniangstia kuin "isi ei ostanu mulle uutta puhelinta ni viillänpä nyt vähän" 

Meillä vaihtui sijaisvanhemmat joiden kanssa mun elämä alkoi menemään enemmän alamäkeen. 

Ne löi meitä, heitti meitä pimeeseen kylpyhuoneeseen, haukkui meitä ja laittoi mut aina pimeisiin kaappeihin eikä päästänyt mua ulos. Ne tiesi että mä viiltelin mutta niitä ei kiinnostanut vittuakaan, ne vaan nauro mulle ku mä tein itelleni pahaa, koska ne ei ikinä tajunnut kuinka paha mun oli olla, kuinka hajalla mä olin sisältä.

Mä näin mun vanhempia noin 4 kertaa vuodessa, meidän tapaamiset oli valvottuja, me ei saatu nähdä niitä ilman kenenkään valvontaa. Ollessani 13 pääsin ensimmäisiä kertoja tapaamaan vanhempiani ilman valvontaa. Ja ollessani 15 pääsin ensimmäisiä kertoja kotilomillle. Mä menin aina mun äitipuolen luokse koska äiti käytti kamaa ja mä en tahtonut mennä sinne. Me tapeltiin mun isän kanssa koko ajan kun olin kotona ja mä pakenin aina pois kotona. Ollessani sitten 15 aloin itsekin käyttämään kaikenlaista, löysin poikaystävän joka käytti huumeita ja sitten multa lähtikin kaikki käsistä. 

Loppujen lopuks mä tajusin mitä mä touhusin ja mä lopetin koko touhun. En käynyt turussa pitkiin aikoihin että mä pääsisin mun kuvioista eroon, kaikki mitä niissä piireissä tapahtuu, ei oo kaunista katseltavaa.

Ei muuten

mut se ei tajuu täst elämäst mitään, kukaan ei oo pysähtyny sen

vuoks hetkekskään. Koska toivo on jo menny, se on jo kakstoista,

ei siitä voi tulla mitään erikoista. Ei sen vanhemmat sitä hoitanu ei sitä

muutkaan kyl tee, ei kai muutakaan vaihtoehtoa ku se huoneeseensa

sulkee.Kasvatetaan enkeleitä ongelmalapsista, ei puhuta siitä valkotakkinatsista,

joiden tekemiset näet lasten katseista, sideharsoon käärityistä ranteista,

näkymättömistä vanteista jotka päätä kiristää.

Mä aloin saamaan pikkuhiljaa mun elämästä kiinni, mut se ei onnistunut, mun viilteleminen jatku taas, mä en jaksanut enää olla vahva, mun voimat ei vaan enää riittänyt. Mä hakeuduin itse hoitoon koska meidän laitosta ei kiinnostanut mun hyvinvointi yhtään. Mä pääsin psykiatrille ja myönsin että mä en enää jaksa. Mä tarvin apua. 

Mä kävin jonkun aikaa juttelemassa mut se ei auttanu mua yhtään ja valehtelin itselleni että kaikki on ok. Mikään ei todellisuudessa ollut ok. Mä vaan halusin uskotella niin. 

Sit mä romahdin keväällä 2012 niin pahasti että mä meinasin tappaa itteni, koska mä olin vaan niin lopussa että mun voimat ei enää riittäny. Mä tajusin että mun on pakko saada uudelleen apua. Ja mä hain sitä ja sain sitä. Mutta sit mun psykiatri vuoti kaikki mun asiat eteenpäin ku kerrankin uskouduin jollekkin. Sinä hetkenä mä päätin etten enää ikinä luota keneenkään. 

Tänä syksynä mun kumminkin oli pakko myöntää itselleni ettei aina tarvi olla vahva. Ne vahvimmatkin naiset murtuu. Masennus ei ole sen merkki että on heikko, se on sen  merkki että on yrittänyt olla liian pitkään liian vahva. 

Muistakaa ennenkun tuomitsette toisen elämän, miettikää mitä kaikkea toinen on voinut käydä läpi. Tässä oli mun elämästä vaan pieni tiivistelmä koska en ole todellakaan valmis purkamaan kaikkea ulos. 

se tyttö jota kutsut läskiksi, ylikäyttää diettipillereitä.

se tyttö jota haukuit rumaksi, kuluttaa monta tuntia aikaa

meikkaukseen ja toivoo että ihmiset pitäisivät hänestä.

se poika jota löit, saa kotonaankin kokea samanlaista väkivaltaa.

näetkö miehen, jonka naama on rumilla arvilla? hän taisteli maansa puolesta.

se tyttö, jota sanoit että yrittää saada huomiota viiltelemällä,

yritti tappaa itsensä.

nauroit kun hän itki? hänen äitinsä tekee kuolemaa.

kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää...