Mä oon miettinyt monesti miten mun romahdus syksyllä alkoi, ja oon koittanut keksiä kaikenlaisia syitä siihen mutta en saa päässäni kehiteltyä mitään järkevää aikaseksi.
Sen mä tiedän että yks syy oli se että mä pelkäsin kasvaa isoksi. Se että mä oisin vihdoinkin yksin, omillani, mut ei sekään oo niin helppoa.
Mun entisessä kämpässä mulla ei ollut sitä ongelmaa kun asuin ihan laitoksen vieressä.
Sitä huomas ku täytit 18 ja pääsit omaan kämppään ja kokonaan pois kenenkään hoivattavista että; hitto enhän mä tiedä yksin asumisesta mitään.
Mua jeesattiin sen verran että ostettiin ja koottiin yhdessä huonekalut ja kirjotettiin vuokrasopimus.
Kyllähän mä ruokaa osasin tehdä, pestä pyykit ja pitää kämppää kunnossa.
Raha-asiat meni ihan vinksin vonksin. Ku tosiaan mun on ees unelmissa turha kuvitellakkaa että iskä tai äiskä maksais jotain.
Siinä vaiheessa iskee se paniikki ku ainoot miltä saat apua on pitkien matkojen päässä.
Kun ei oo yhtään sukulaisia siinä lähellä.
Mutta kaikkeen oppii, loppujen lopuksi sitä osaa kaikki kuin vettä valaen. Siihen tottuu että sulla on siellä paikkakunnalla vaan ne kaverit, ei semmoista tukiverkostoo niinku yleensä. Sie yksin, ei muita.
P.s. multa pitäis ottaa kaikki elektroniset vempaimet pois näin aamu yöstä, kun tulee aina aivan ihme tekstiä. Tossa yks päivä avauduin aamuyöstä humalassa tutulle ja oon varmaan päästänyt mun suusta niitä mun kauniita kännisiä juttuja joita itsekkään en aamulla ymmärrä- taikka muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti